Alfredo Casella: sinfonia nro 2 c-molli

Torinolainen Alfredo Casella (1883–1947) on niin sanotun generazione dell’ottantan, 1880-luvulla syntyneiden italialaissäveltäjien kansainvälisin jäsen. Muuten hyvin epäyhtenäistä säveltäjäjoukkoa yhdisti hapan suhtautuminen edellisten sukupolvien tyyliin, maalitauluna etenkin Puccinin ja kumppaneiden oopperakeskeisyys, jota he ajoivat alas puhtaasti instrumentaalisen musiikin edestä. 

Päästyään Pariisin konservatorioon Gabriel Faurén oppiin Casella rustaili sävellystehtäviä samalla luokalla George Enescun ja Maurice Ravelin kanssa, pyöri samoissa porukoissa kuin Stravinsky, Debussy ja de Falla, ja hän tunsi myös Mahlerin, Busonin ja Richard Straussin. Hänen musiikkimakunsa oli laaja-alaisesti kultivoitunut, ja on pitkälti Casellan ansiota, että barokkiajan pölyihin kadonnut innostus Antonio Vivaldiin syntyi uudelleen hänen vuonna 1939 järjestämällään Vivaldi-viikolla. Ikävä kyllä Casellan taiteellista perintöä leimaa hänen pesunkestävä fasistinen fanatisminsa, jota on vaikea kaunistella vain 30-luvun trenditietoiseksi hairahdukseksi.  

Casellan sinfonia nro 2 c-mollissa (1908–1909) kuuluu hänen Pariisin-vuosiensa sinfonioihin, joiden jokaisessa tahdissa näkyy aikansa merkittävien kapellimestari-säveltäjien sormenjäljet ja 1900-luvun alun hyvänlaatuisesta liikakasvusta pöhöttynyt orkestraalisuus. Hän ei missään nimessä pyrkinyt salaamaan vaikutteitaan. Mahlerin teoksia tuntevat kuulijat löytävät sieltä täältä ilmiselviä yhtäläisyyksiä, ja etenkin viitteet Ylösnousemus-sinfoniaan ovat päivänselvät. Itse asiassa Casella oli jopa järjestänyt sen Ranskan-ensiesityksen vain viikkoa ennen oman sinfoniansa kantaesitystä 23.4.1910. 

Vaikka tapaus on nyt osa musiikinhistorian suuria hetkiä, Casella tuli Mahler-innostuksellaan pilanneeksi oman maineensa pitkäksi aikaa. Koska saksalainen sinfoniatyyli ei siihenkään aikaan mahtunut ranskalaiseen mielenmaisemaan, Casellaa pidettiin esikuvansa tavoin vain heikkolahjaisena meuhkaajana, jonka teoksia ei tule ottaa vakavasti kuten ei Mahlerinkaan. Muutaman esityksen jälkeen Casellan sinfoniat hävisivätkin 80 vuodeksi, eikä hän saanut niitä leviämään edes vetävillä lehtimainoksilla: “Kaksi eheää sinfoniaa kaupan, kirjoitettu saksalaiseen Straussin–Mahlerin tyyliin. Epäoriginelliys taattu. Vankkaa käsityötaitoa. Tarjoukset Alf.Cas. PL. 724, Rooma.” 

Viisiosainen toinen sinfonia on voimallinen kokemus, joka ei säästä kuulijan sykettä saati tärykalvoja. Jo ensitahdeissa Casella kertoo kellojen ja pahaenteisen patarumpusykkeen ilmoituksella, että ennemmin tai myöhemmin hän moukaroi konserttisalin perustuksiltaan – spoiler alert: se tapahtuu toisen osan scherzon aikana, jolloin ensiosan maltillisuus väistyy venäläiskansallisten Rimski-Korsakov- ja Balakirev-pastissien tieltä. Hitaaseen kolmanteen osaan Casella on siirtänyt ensimmäisen sinfoniansa väliosan lähes sellaisenaan. Finaalin synkästä marssista sukeutuu epilogiosassa Mahler-muistumia kertaava valon ylistys puhtaassa C-duurissa.

Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille kirjoittamastani tekstistä. 

En saa näiden tekstien julkaisemisesta rahaa, mutta näkyvyyttä kylläkin. Jos siis artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin. Jaettu tunne on kaksinkertainen tunne, ja minä saan näkyvyyttä ainakin tuplasti!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *