Luciano Berio: Folk Songs

Italialainen Luciano Berio (1925–2003) kuuluu niihin säveltäjiin, joita on mahdotonta sulloa ahtaisiin tyylilokeroihin. Hän oli Darmstadtin pioneereja Stockhausenin, Boulezin, Ligetin ja Kagelin ohella. Hän toi elektroniikan taidemusiikkiin vuonna 1958 teoksellaan Thema (Omaggio a Joyce), ja mahdollisti yhden 1900-luvun musiikkielämän suurimmista sukupolvikokemuksista Sinfoniallaan (1968). Humoristina tunnettu Berio oli muutenkin arvaamaton. Kerran hän luennoi kahden tunnin ajan Beethovenin seitsemännestä sinfoniasta ja sen maailmaa mullistaneesta nerokkuudesta. Seuraavana päivänä hän todisti taas kahden tunnin ajan, kuinka kelvoton teos se oli. Hänen tuotantonsa rungon muodostavat vuodesta 1958 aina kuolemaansa saakka säveltämänsä Sequenzat, soolokappaleet yhteensä 15 soittimelle, joista jokainen käy perinpohjaisesti läpi kunkin soittimen ilmaisulliset ja tekniset mahdollisuudet. 

Berion musiikkia värittää hänen filosofiansa, jossa ihminen on aina sidottu yleiseen ja yksilölliseen menneisyyteen: elämä on täynnä viittauksia ja päällekkäin lomittuvia mielleyhtymiä, joissa mennyt aika kommentoi nyt-hetkeä. Paras esimerkki tästä on Sinfonia, mutta myös hänen tuoreelle ex-vaimolleen Cathy Berberianille säveltämänsä Folk Songs (1964/1973) tulkitsee vanhoja kansallisia elementtejä modernilla kierteellä. Sarjan 11 laulua tuovat yhteen näkymiä Yhdysvalloista, Ranskasta, Sardiniasta, Sisiliasta, Armeniasta… “Olen tulkinnut laulut rytmisesti ja harmonisesti uusiksi, eli tavallaan säveltänyt ne uudelleen”, Berio kertoi. “Orkesteriosuus on tärkeä: sen on tarkoitus alleviivata jokaisen laulun ilmaisullisia ja kulttuurisia juuria, jotka eivät pelkästään merkitse laulujen etnistä alkuperää, vaan myös niiden autenttista historiallista käyttötarkoitusta.”

Cathy Berberian

Vaikka Berio keräsi lauluja vanhoilta äänitteiltä, runokokoelmista, kansanlaulajilta ja ystäviltään, ne eivät kaikki ole aitoja kansanlauluja. Kaksi ensimmäistä, Black is the Colour ja I Wonder as I Wander,ovat säveltäjä John Jacob Nilesin (1892–1980) muokkaamia perinnemelodioita, kun taas laulut La donna ideale ja Ballo ovatBerion omia sävellyksiä jo vuodelta 1947. Niiden tekstit ovat genovalaisia ja sisialaisia kansanrunoja. Viimeinen laulu on alkuperältään sarjan omituisin. Azerbaidžanilainen rakkauslaulu on puhkikuluneelta äänilevyltä Cathy Berberianin muistiin kirjoittama, mutta koska hän ei osannut azerin kieltä alkuunkaan, vain yksi venäjäksi laulettu säe on tunnistettavissa. Siinä kohtaa verrataan rakkautta kuumaan hellaan. 

Teksti on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni teosesittelystä.

En saa näiden tekstien julkaisemisesta rahaa, mutta näkyvyyttä kylläkin. Jos siis artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin. Jaettu tunne on kaksinkertainen tunne, ja minä saan näkyvyyttä ainakin tuplasti!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.