György Ligeti: Atmosphéres

On helpointa aloittaa György Ligetin (1923–2006) Atmosphéresin (1961) taustoittaminen siitä, mitä se ei ole. Sotien jälkeinen taidemusiikki oli monilta osin ankarien luomissääntöjen suitsimaa. Arnold Schönbergin kehittelemän 12-sävelmusiikin sääntöjen pohjalta luotu sarjallisuus, etenkin pistesarjallisuus, oli vallannut monien avantgardistien ajattelun niinkin pitkälle, että teosten jokaiselle sävelelle saatettiin määrittää täysin tarkat ja yksilölliset ominaisuudet. Äärimmilleen vietynä pistesarjallisuus määrittää sävelen korkeuden lisäksi keston, voimakkuuden, sävyn, soittotavan ynnä lukuisat muut ominaisuudet noudattamaan huolellista ja ennalta määriteltyä kaavaa.

Ligetin vastaus pistesarjllisuudelle oli kääntää kaikki sen lainalaisuudet päälaelleen: yhdelläkään sävelellä ei ole ominaisuutta, jonka voisi havaita. Teoksen jokainen sävel luopuu yksilöllisyydestään ja sulautuu osaksi hahmotonta musiikillista massaa. Sävelistä tulee pelkkää yhtäaikaisesti soivaa materiaalia, jossa niiden liikkeet, värit, kestot ja kaikki muutkin kuviteltavissa olevat ominaisuudet häviävät yhteiseen kuhinaan. Tätä tekniikkaa nimitetään mikropolyfoniaksi tai kenttätekniikaksi, jonka keksiminen on usein pantu Ligetin nimiin. Ligetin mikropolyfoniaa käyttävissä teoksissa, kuten Apparitions, Requiem, Lux Aeterna ja Lontano hän onnistui häivyttämään myös musiikillisen ajan- ja liikkeentajun tuomalla tilalle staattisuuden tunnun. Äärimmilleen pelkistetty esimerkki Ligetin mikropolyfoniasta on Poéme Symphonique. Siinä sata mekaanista metronomia päästetään liikkeelle yhtä aikaa, mutta koska ne on säädetty eri nopeudelle, ne luovat tikityksen sekasotkua kunnes sammuvat yksitellen, ja lopulta viimeinenkin metronomi lakkaa tikittämästä.

Atmosphéresissä yksittäinen soitin kaikkine sävyineen menettää siis näennäisesti merkityksensä siitä huolimatta, että jokainen soitin on uniikeilla ominaisuuksilla varustettu ja tekee tärkeää työtä kokonaisuuden eteen. Jokainen jousisoitin toteuttaa ainutlaatuista linjaansa ilman, että kuulijalla olisi mahdollisuutta erotella niitä toisistaan. Teosta voi huoletta verrata muurahaiskekoon, jonka jokaisella asukkaalla on tärkeä tehtävänsä, mutta silti suuressa mittakaavassa täysin mitätön merkitys. Myös Ligeti vertasi teostaan hyönteismaailmaan: ”Sekä Atmosphéresissa että Lontanossa on tiivis kaanonin rakenne. Mutta polyfoniaa, kaanonia, ei voi kuulla. On vain täysin läpäisemätön tekstuuri, kuin hyvin tiivis hämähäkinseitti.”

Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.

En saa näiden tekstien julkaisemisesta rahaa, mutta näkyvyyttä kylläkin. Jos siis artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin. Jaettu tunne on kaksinkertainen tunne, ja minä saan näkyvyyttä ainakin tuplasti!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *