Kun Johannes Brahms aloitti ensimmäisen sinfoniansa luonnostelemisen vuonna 1855, hän oli vasta parikymppinen säveltäjänalku, pianisti pikemminkin. Nuori Brahms elätti itsensä konsertoimalla ja ennen kaikkea pianosäveltäjänä, eikä hän aluksi tähdännyt saksalaisen sinfoniaperinteen jatkajaksi. Itse asiassa aikana, jolloin salonkitanssit ja valssitempo tenhosivat kuulijoihin kautta Keski-Euroopan, ei germaanisia kaavoja pitkin etenevälle sinfonisille kehittelyille ollut tilausta. Sellainen oli nähty ja koettu, eikä siihen Beethovenin jälkeen jäänyt muutenkaan mitään lisättävää, luultiin. Brahms tosin jumaloi Beethovenia niin paljon, ettei moisesta piitannut. Konservatiivin leima istuu Brahmsissa edelleen.
Brahmsin ura otti uuden suunnan hänen tavattuaan vanhemman kollegan Robert Schumannin, jonka rohkaisevat kommentit käänsivät Brahmsin painopisteen soittamisesta säveltämiseen ihan vakavissaan. Samalla Brahmsin tulospaineet kasvoivat, sillä Schumann ei todellakaan pitänyt Brahmsin taitoja salaisuutena, vaan julisti hänet lehtiartikkelissaan seuraavaksi suursäveltäjäksi, itsensä Beethovenin manttelinperijäksi.
Itsetuntonsa kanssa paininut Brahms koki, että velka Beethovenille oli liian suuri. Usein siteeratut ”jättiläisen askeleet” tuntuivat hänen niskassaan niin, että sinfonialle ryhtyminen tuntui velvollisuudelta koko musiikkia kuuntelevalle Euroopalle, mitä itsekriittisen perfektionistin luonne tuskin helpotti. Lopulta Brahmsin ensimmäinen sinfonia valmistui vasta vuonna 1876, kun hän oli kypsytellyt sitä yli 20 vuotta. Tuolloin Brahms oli yli neljänkymmenen ja jo kokenut orkesterisäveltäjä, jolla oli takanaan mm. kaksi suurta serenadia, Requiem ja pianokonsertto.
Loputtomien viilauksien jälkeen sinfoniasta tuli mahtava, yli kolmevarttinen kunnianosoitus Beethovenille c-mollissa, Kohtalosinfonian tapaan. Kumarrus Beethovenille oli itse asiassa niin syvä, ettei sitä voinut peitellä. Yhtäläisyydestä huomauttaneille kriitikoille Brahms tiuskaisi, että ”aasikin sen huomaa”. Sinfoniaa on kutsuttu leikkisästi myös Beethovenin kymmenenneksi.
C-molli-sinfonia on täynnä patoutunutta tragiikkaa ja Brahmsille tyypillistä teemojen kehittelyn perinpohjaisuutta, arkkisaksalaiseen tapaan. Raskas, miltei väkivaltainen ja patoutunut ensimmäinen osa nyökkää Beethovenin suuntaan mm. ”kohtalorytmillä”. Murheet ja kiivaus helpottavat toisessa osassa Andante ja leppoisassa Allegrettossa mutta vain hetkeksi, jotta paukkuja jäisi finaaliinkin. Umpikujaan ajautuneen ensiosan tunnelmiin ei kuitenkaan palata finaalissa hidasta johdantoa pitemmälle, mutta sen jälkeen alkaa kaiken draaman asteittainen purkautuminen juhlavaan, triumfinomaiseen loppuhuipennukseen C-duurissa.
Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.
Brahmsin musiikista kuitenkin puhuu viktoriaanisen ajan hiukan saivarteleva sentimentaalisuus.